Ilo, onni, täyttymys, hyvä olo. Avioliitto ei muuta mitään, mutta siitä huolimatta tuon juhlapäivän jälkeen on ollut ihana, leijaileva olo.  Niin kuin kaikilla muillakin vastanaineilla, minullakin on maailman ihanin mies.

Samalla, kun olen kellunut onnentunteessa, on häiden jälkeiseen viikkon mahtunut myös surua. Rakas läheinen ihminen on vakavasti sairaana, joten onnentunteeseen on sekoittunut syvää surua ja pelkoa. Tämä on herättänyt myös kysymyksiä: Onko minun luvallista olla yhtä aikaa onnellinen ja surullinen? Sallitaanko kaikki tunteet? Voiko sisuskaluissa tuntua yhtä aikaa kuplintaa ja raastavaa kipua? Ilmeisesti voi. Täytyy sanoa, että tunteet menevät yhtä vuoristorataa.

Itse hääpäivä oli todellakin yksi elämäni ihanimmista päivistä. Sen osasin aavistaa. Mutta sitä en osannut aavistaa, että sen jälkeen ne ihanat päivät vasta tulevatkin! Ihan kuin tuo yksi onnentäytteinen hetki olisi toiminut ponnahduslautana, josta alkoi lento nimeltä "Loppu Elämä". Joku saattaa nyt kyynisesti todeta, että odota vain, kun se arki alkaa, niin liihottelu pilvissä loppuu saman tien. Hänelle voisin todeta, että anteeksi, mutta se arki alkoi oikeastaan heti hääpäivän jälkeen: emme lähteneet häämatkalle, vaan palasimme heti kotiin, kävimme kavereiden luona, mies touhusi omia juttujaan, minä omiani ja nyt hän on jo palannut töihin (oma lomani tosin jatkuu). Ehkä elämässämme parasta onkin tämä, että juuri se tavallinen arki on sitä ihanaa elämää. Kaikki muu on vain kuorrutusta kakun päällä. Ja kun itse kakku on huolella tehty, niin ei sillä kuorrutuksella oikein edes ole merkitystä.

Siispä jatkan arjen onnellisuudessa kelluntaa hamaan tulevaisuuten asti, suruista ja murheista huolimatta. Silla vaikka pelkään ja murehdin, niin en hylkää positiivisia tunteitanikaan. Minulla on lupa tuntea kaikkia näitä tunteita yhtä aikaa!

Ope.