Ilo, onni, täyttymys, hyvä olo. Avioliitto ei muuta mitään, mutta siitä huolimatta tuon juhlapäivän jälkeen on ollut ihana, leijaileva olo.  Niin kuin kaikilla muillakin vastanaineilla, minullakin on maailman ihanin mies.

Samalla, kun olen kellunut onnentunteessa, on häiden jälkeiseen viikkon mahtunut myös surua. Rakas läheinen ihminen on vakavasti sairaana, joten onnentunteeseen on sekoittunut syvää surua ja pelkoa. Tämä on herättänyt myös kysymyksiä: Onko minun luvallista olla yhtä aikaa onnellinen ja surullinen? Sallitaanko kaikki tunteet? Voiko sisuskaluissa tuntua yhtä aikaa kuplintaa ja raastavaa kipua? Ilmeisesti voi. Täytyy sanoa, että tunteet menevät yhtä vuoristorataa.

Itse hääpäivä oli todellakin yksi elämäni ihanimmista päivistä. Sen osasin aavistaa. Mutta sitä en osannut aavistaa, että sen jälkeen ne ihanat päivät vasta tulevatkin! Ihan kuin tuo yksi onnentäytteinen hetki olisi toiminut ponnahduslautana, josta alkoi lento nimeltä "Loppu Elämä". Joku saattaa nyt kyynisesti todeta, että odota vain, kun se arki alkaa, niin liihottelu pilvissä loppuu saman tien. Hänelle voisin todeta, että anteeksi, mutta se arki alkoi oikeastaan heti hääpäivän jälkeen: emme lähteneet häämatkalle, vaan palasimme heti kotiin, kävimme kavereiden luona, mies touhusi omia juttujaan, minä omiani ja nyt hän on jo palannut töihin (oma lomani tosin jatkuu). Ehkä elämässämme parasta onkin tämä, että juuri se tavallinen arki on sitä ihanaa elämää. Kaikki muu on vain kuorrutusta kakun päällä. Ja kun itse kakku on huolella tehty, niin ei sillä kuorrutuksella oikein edes ole merkitystä.

Siispä jatkan arjen onnellisuudessa kelluntaa hamaan tulevaisuuten asti, suruista ja murheista huolimatta. Silla vaikka pelkään ja murehdin, niin en hylkää positiivisia tunteitanikaan. Minulla on lupa tuntea kaikkia näitä tunteita yhtä aikaa!

Ope.

Ihanaa, mahtavaa, mukavaa - hääjärjestelyt alkavat olla huomista koristelu-urakkaa vaille valmiit. Enkä valita yhtään. Järjestelyjen etenemisen myötä on ollut mukava myös huomata sellainen pikku seikka, että kaikki huolehtiminen, hermoileminen ja voivottelu on tipotiessään. Uskon, että lauantaina sitä vielä hikoillaan ennen papin siunauksen saamista, mutta itse juhla ei enää huoleta. Kaaso-bestman -tiimi hoitaa homman, ruoka tulee pitopalvelusta, tarjoilu hoituu samalta taholta ja illan boolivastaavat on valittu ja iltapalakin on handussa. Jeah!

Ehkä hienoinen harmitus oli se, että koekampaus oli hienoinen pettymys, vaikkakin lopputulos oli kaunis. Mutta en anna senkään haitata, näytän hiuksissani kuitenkin ihan itseltäni ja kun äiti ja oma rakas höpsö sulhaseni olivat vilpittömästi sitä mieltä, että kampaus on kaunis, niin olkoon, toimii, hyvä, valmis. I'm happy. :)

Nyt siis vain chillailua ja ehkä yksi olut kauniin kesäillan kunniaksi. Saatan myös tovin tuijotella uutta sormustani, ihan vaan siksi, että se on kaunis. Höpsöä on helppo miellyttää.

Näihin tunnelmiin, nyt nauttimaan ilta-auringosta ja siitä huurteisesta tuopista. Nam.

Ope <3

"Me järjestettäisiin ne juhlat vaikka kahdessa päivässä". Kiitos ja helpotuksen huokaus. Äitini puhuu asiaa: kaiken ehtii saada valmiiksi vaikka kahdessa päivässä, jos vain haluaa. Siispä tänään otan rennosti, enkä tee mitään.

Itse asiassa tekemättömyys on vaikeampaa kuin eri asioiden tekeminen. Kaltaiselleni helposti pitkästyvälle ihmiselle "oleminen" ei ole se helpoin olomuoto. Ensinnäkin päivä tuntuu hirmuisen pitkältä. Joku saattaa nyt kommentoida, että dille, mitä vingut, tee jotain, mutta ihan oikeasti välillä on kiva olla tekemättä mitään, piittaamatta siitä, että tekemättömän aika on pitkä.

Mikä sitten luokitellaan "ei-tekemiseksi"? Olen tämän päivän aikana syönyt aamupalan, katsonut kaksi jaksoa Gilmoren tyttöjä, surffannut netissä, lakannut kynnet, lukenut lehden, juonut kaksi ylisuurta kuppia kahvia, syönyt hieman eilistä pizzaa, pedannut sängyn, käynyt suihkussa ja kirjoittanut miehelleni kirjeen hääpäivää varten (tosin annan sen varmasti jo aikaisemmin, koska en kertakaikkiaan pysty pitämään tuollaisia asioita jemmassa montaa päivää!). Olen vienyt roskat ja hmmm...siinäpä se. Lisäksi ajastin boksin tallentamaan kaikki loppuviikon hyvät ohjelmat ja elokuvat. Ja soitin äidille. En siis ole tehnyt mitään?

Ongelma "mitääntekemättömyyden" kanssa on juuri tämä: on kovin vaikea olla puhtaasti tekemättä mitään. Viimeksi koin ihan aidon olemisen kammottavuuden keväällä, kun olin viikon kovassa kuumeessa. Silloin en ihan oikeasti voinut ajoittain tehdä mitään. TV:n katselu oli liian raskasta, nukkuminen ei onnistunut, en jaksanut lukea mitään - minun täytyi vain olla. Ja voin kertoa, en kokenut mitään "olemisen sietämätön keveys"-olotilaa, päin vastoin. Päivän mitääntekemättömyyden jälkeen olin aivan valmis vaikka opettamaan sata perjantain viimeistä tuntia kasiluokkalaisille, jos vain kykenisin tekemään jotain.

Tänään teen kuitenkin parhaani ja teen "en mitään". Jo tuo lause osoittaa tavoitteeni paradoksaalisuuden! Ehkä siis kellahdan sohvalle ja tartun vaikka ristisanatehtävään tai katson jonkun yhdentekevän elokuvan...eli vaikka kuinka haluaisin, päädyn loppujen lopuksi tekemään jotain. Olisiko kuitenkin ollut vain helpompaa käyttää tämäkin päivä oikeiden asioiden tekemiseen? Njääh. Noups, eips. Adios, tämä tyttö heittäytyy nyt sohvalle!

Ope

(...tosin ennen sitä taidan hakea postin ja hieman siivota, jotta oleminen on mukavampaa...se siitä "tekemättömyydestä" sitten viimeistään... ;)

Nyt tyttö stressaa, stressaa ja stressa ja stressaa, kannussa shampanjaa...ja niin edespäin. Häästressi alkaa olla parhaimmillaan - tai pahimmillaan, niin kuin kliseisesti sanotaan. Tai ainakin niin olen kuvitellut. Puolisko ainakin hymyilee hivenen touhuiluilleni ja hermostumisilleni. Tänään sain kuitenkin kuulla myös ihan toisenlaista viestiä kaasoltani - otankin lunkisti, en hötkyile enkä murehdi turhia. Kumpaa uskoa? Miestä vai kaasoa, joka kaiken lisäksi on siskoni?

Tarinalla taitaa ollakin kaksi puolta. Se, minkä mieheni tulkitsee stressaamiseksi, onkin ehkä naisen silmissä normaalia asioiden suunnittelua ja järjestelyä. Kun itse istahdin (tämä kertonee jostakin - mulla on aikaa istahtaa hetkeksi mietiskelemään itseäni ja elämääni) pohdiskelemaan häähömpötystäni, niin aika huolettomasti sitä koko touhuun taitaa loppujen lopuksi suhtautua. Nyt kun kaikki tärkeät asiat on kunnossa, niin periaatteessa juhlat on jo järjestetty. Oma puku, miehen puku, pappi, esteettömyystodistus, sormus, ruoka ja juoma, hääpaikkaa unohtamatta - mitä muuta sitä itse asiassa tarvitaan. Kun tuohon ollaan jo lisäksi hoidettu musiikki, osa koristeista on valmiina (ja jos ne mystisesti tuhoutuvat, niin juhla tulee silti) ja istumajärjestys on myös valmis, niin käytännössähän loppu on pelkkää kosmetiikkaa. Se, kuka sanoo mitä ja missä välissä, on aika sama - itse asiassa olen siirtänyt näistä asioista huolehtimisen muille. Joten kas kummaa, häät voivat tulla - morsio on valmis. :)

Luonnollisesti kuitenkin osallistun aktiivisesti edelleen suunnitteluun ja tekemiseen, sehän nyt on selvää. Mutta on jotenkin kiva huomata, että hei, asiat on mallillaan, enää ei tarvitse huolehtia.

Sen verran kuitenkin tuo kahden viikon päässä siintävä päivä arkeen vaikuttaa, että tälläkin hetkellä tepastelen kotona hääkengät jalassa. <3

Perhosia vatsassa,

Ope

Maailma on auki, vain taivas on rajana, moottoritie on kuuma ja sitä rataa. Olen lomalla! Vastuutonta, vapaata ja ihanaa! Kun työkseen on joka päivä vastuussa monen sadan lapsen elämästä ja tulevasta, niin loma tuntuu aivan uskomattomalta. Tosin myös lomailufiiliksen saaminen kestää tovin. Ensimmäisellä viikolla ei oikein voi edes uskoa, että hei, mä voin aikuisten oikeesti vain olla.

Loman pelko kulminoituu aika kevätjuhlan jälkeiseen hetkeen: kun lapset on saateltu suvivirsin ja maakuntalauluin kesälaitumille ja ope voisi vain ottaa ja nostaa kytkintä, niin eipäs se niin vaan onnistukaan. Epämääräinen joukko juhlataineiseen sonnistautuneita maistereita jää aina opehuoneeseen juomaan kupposen kahvia, puhumaan milloin mistäkin (eilen aiheena oli mm. Suomen lippu!) ja viivyttelemään. Koska kun koulun oven laittaa takanaan kiinni, se selvää: yksi vuosi on taas paketissa ja monta kasvoa, joihin ehti jo koulun käytävillä tottua, tulee poistumaan elämästä. Kamalaa. Varmaan moni opettajakollega tunnistaa tämän saman lomapelon tai -ahdistuksen. Jonkin loppuminen, jostakin luopuminen - se itse asiassa laittaa usein itkemään. Muksuja tulee ihan hirvittävä ikävä. Itseään voi lohduttaa vain sillä, että vielä me tavataan - ehkä. Kyllä heistä kaikista toivottavasti kasvaa onnellisia, oikeudenmukaisia, järkeviä kansalaisia.

Mutta loma. Se on nyt. Eikä mitään tekemistä? Kakat. Tekemistä on liikaakin. Mutta tänään ei ajatella sitä, tänään ollaan vastuuttomia ja vapaita - ja nautitaan!

Ope