Maailma on auki, vain taivas on rajana, moottoritie on kuuma ja sitä rataa. Olen lomalla! Vastuutonta, vapaata ja ihanaa! Kun työkseen on joka päivä vastuussa monen sadan lapsen elämästä ja tulevasta, niin loma tuntuu aivan uskomattomalta. Tosin myös lomailufiiliksen saaminen kestää tovin. Ensimmäisellä viikolla ei oikein voi edes uskoa, että hei, mä voin aikuisten oikeesti vain olla.

Loman pelko kulminoituu aika kevätjuhlan jälkeiseen hetkeen: kun lapset on saateltu suvivirsin ja maakuntalauluin kesälaitumille ja ope voisi vain ottaa ja nostaa kytkintä, niin eipäs se niin vaan onnistukaan. Epämääräinen joukko juhlataineiseen sonnistautuneita maistereita jää aina opehuoneeseen juomaan kupposen kahvia, puhumaan milloin mistäkin (eilen aiheena oli mm. Suomen lippu!) ja viivyttelemään. Koska kun koulun oven laittaa takanaan kiinni, se selvää: yksi vuosi on taas paketissa ja monta kasvoa, joihin ehti jo koulun käytävillä tottua, tulee poistumaan elämästä. Kamalaa. Varmaan moni opettajakollega tunnistaa tämän saman lomapelon tai -ahdistuksen. Jonkin loppuminen, jostakin luopuminen - se itse asiassa laittaa usein itkemään. Muksuja tulee ihan hirvittävä ikävä. Itseään voi lohduttaa vain sillä, että vielä me tavataan - ehkä. Kyllä heistä kaikista toivottavasti kasvaa onnellisia, oikeudenmukaisia, järkeviä kansalaisia.

Mutta loma. Se on nyt. Eikä mitään tekemistä? Kakat. Tekemistä on liikaakin. Mutta tänään ei ajatella sitä, tänään ollaan vastuuttomia ja vapaita - ja nautitaan!

Ope